Päivälleen kaksi vuotta sitten …
Tasan kaksi vuotta sitten meille tuli pieni snautserin pentu, ikää nyytillä oli 2 päivää vajaa 8 viikkoa. Olimme hakeneet Villähteestä kotiin pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen snautserin urospennun, jonka nimeksi olimme päättäneet antaa Hudson. Näissä tunnelmissa ilta sujui tuolloin 7.3.2008!
Kaksi vuotta on tullut elettyä snautserimaista elämää ja viikon päästä tulee vuosi kuluneeksi siitä kun alkoi vieläkin snautserimaisempi elämä, kun laumamme täydentyi Bostonilla toisella urossnautserilla. Tuntuu, että nämä kaksi vuotta ovat menneet tosi nopeasti, nämä vuodet ovat kasvattaneet meidän molempien kärsivällisyyttä ja kykyä nauraa itsellemme, ne molemmat kun tulevat tosi tarpeellisiksi siinä vaiheessa kun hankkii snautserin tai useamman ;)
Aikanaan edellisen koiramme welsh corgi pembroke uros Retun eläessä, mietimme toisen koiran ottamista sille kaveriksi ja se sitten vaan jäi ja kun Retulle tuli lisää ikää, niin sitten sovimme, että se saa elää ainoana koirana koko elämänsä loppuun saakka. Vaikka sitä aina tietää vanhan koiran kanssa eläessään, että mikä päivä tahansa voi olla se viimeinen, niin silti se vaan aina tulee yllättäen se luopumisen hetki. Näin kävi myös Retun kanssa, vaikka ikää vanhalla herralla oli siinä vaiheessa jo 14 vuotta ja 2 kuukautta. Retu oli minun koira ja Pekan tavatessani se oli jo ollut vuosia kanssani, Pekka ei todellakaan ollut koiraihmisiä kun tapasimme, mitä minä taas olen ollut ihan vauvasta saakka.
Ensimmäiset kosketukset koiriin sain ihan vauvana, mummollani oli minun kanssa samoihin aikoihin syntyneet saksanpaimenkoira narttu Arla ja ja westie narttu Pippalilla, joiden kanssa kasvoin yhtä matkaa. Varsinkin Arla teki minuun lähtemättömän vaikutuksen uskomattomalla oppimiskyvyllään ja loppumattomalla kärsivällisyydellään, Pippa oli puolestaan hyvin perinteinen terrieri luonteeltaan. Mummollani oli suuri vaikutus siihen, että minusta tuli koiraihminen, jo pienestä pitäen kuljin hänen mukanaan koiranäyttelyissä ja palveluskoirapuolen tapahtumissa. Omaa koiraa muistan halunneeni ihan pienestä asti, lopulta tuo haave kävi todeksi kun 8-vuotiaana sain ensimmäinen oman koirani bokseriuros Ässän. Ässä oli meille tullessaan vajaa kaksivuotias kodinvaihtaja, loputtoman energinen ja leikkisä niin kuin vain bokseri osaa olla. Ässän kanssa harjoittelimme kotioloissa tottelevaisuutta, ja opetin sille muutamia temppuja, lisäksi Ässä kävi parissa näyttelyssä ja taisi saada ainakin yhden sertinkin. Ässä oli monien bokserien tapaan kova sairastamaan, se kärsi erilaisista ihottumista leuan alla ja anturoiden välissä ja oli kovin huono syömään. Ässä oli ihana koira, se pysyi aitaamattomalla pihalla vapaana ja otti aurinkoa, siirtyen aina aurinkoisimpaan paikkaan pihaa makaamaan. Ässästä jouduimme luopumaan aivan liian aikaisin vain reilu 8-vuotiaana kun sillä todettiin imusolmukesyöpä.
Sen jälkeen oli noin puolen vuoden tauko kun elämässäni ei ollut koiraa. Sitten tuli Retu, jonka sain 16-vuotiaana ja joka oli kaikissa elämäni käänteissä mukana sen reilu 14 vuotta, Retu teki Pekasta koiraihmisen niinä heidän melkein 10 yhteisenä vuotenaan ja Pekka olikin Retun paras kaveri, minua koira totteli paremmin, mutta Pekan kainalossa ja sylissä se viihtyi paremmin. Retu oli hyvin helposti koulutettava ja oppi todella nopeasti uudet asiat, mutta se oli myös valitettavan ”eroahdistunut”. Jälkikäteen ajatellen ja tietäen sen mitä tiedän nyt, niin olisimme voineet kasvatuksella kitkeä tuon ”eroahdituksena” ilmenneen tuhoamisen pois. Retu oli pehmeä ja se ei omannut juurikaan dominanssia, joten emme saaneet sitä kaikella ylenpalttisella huomioimisella sen pahemmin pilattua.
Retun kanssa kävimme muutamissa näyttelyissä ja se pärjäsinkin ihan ok, suurempaa menestystä ei tullut koska Retu oli ensimmäisiä, jo ennen typistyskieltoa pitkähäntäiseksi jätettyjä pemuja ja lisäksi erittäin harvinaisen värinen corgiksi ollen tricolour lappunaama, joita syntyy hyvin vähän vuosittain. Retulla oli myös muutama pentue, joissa se oli isänä. Kokeilimme sen kanssa myös agilityn alkeita ja tottelevaisuusliikkeitä harjoittelimme omaksi iloksemme. Jo edesmenneen mummoni sanojani lainatakseni: ”Siinä meni hyvä harrastuskoira hukkaan.”
Retu oli puolestaan hyvin terve koira ja ainoat isommat jutut olivat kun se sai vuoden sisällä molemmat isot poskihampaansa murskaksi ja ne jouduttiin poistamaan. Vanhemmiten tuli tietenkin kaikkea mahdollista kremppaa, mutta Retu oli iloinen ja aktiivinen koira ihan viimeiseen viikonloppuunsa saakka. Retusta luopuminen oli meille molemmille todella surullinen ja vaikea päivä, vieläkin tulee kyyneleet silmiin kun muistelen tuota marraskuista päivää 2007.
Jo Retun eläessä, kun mietimme sille toista koiraa kaveriksi ,nousi yhdeksi roduista esiin snautseri, vuosi taisi olla tuolloin 2000 tai 2001, Retu oli tuolloin 7 tai 8-vuotias. Muita rotuja joita alkuvaiheessa mietimme olivat australianpaimenkoira, lyhytkarvainen collie, howawart, briardi. Viime kädessä valinnan teimme australianpaimenkoiran ja snautserin välillä. Emme halunneet liian isoa koiraa, mutta kuitenkin hieman isomman kun corgi ja loppukädessä emme halunneet enää niin ihmisriippuvaista koiraa kun paimenkoirat yleensä tuppaavat olemaan. Myös snautserin trimmattavuus ja se, että niistä ei lähde karvaa kuin hieman ennen nyppimistä viehätti (tämän ei ole koko totuus, meillä ainakin on aina sukan pohjat karvassa ympäri vuoden, vaikka pojat nypitään samoihin aikoihin ;)) Myös se merkitsi, että koiran kanssa on voitava harrastaa laidasta laitaan.
Aloin jo varhaisessa vaiheessa surffailla snautserikasvattajien sivuja ja hyvin aikaisin päädyin jo Ferdinan kenneliin ja Heliin ja tiesin haluavani pennun sieltä kun se aika tulee. Se oli varmaan vuotta 2002 tai 2003 kun ekan kerran näytin Pekalle kennelin kotisivuja. Kun Retu lähti sateenkaaren toiselle puolelle, olimme päättäneet, että meille ei tule koiraa vielä pitkään aikaan, ei ainakaan useampaan kuukauteen. Jostain syystä koti tuntui kuitenkin ihan liian hiljaiselta ja joulukuun alussa 2007 menin katsomaan pitkästä aikaa taas Helin sivuja, huomasin, että sinne oli tulossa pentue tammikuun 2008 puolessa välissä ja että pennut olisivat luovutusikäisiä maaliskuun alussa. Mietin uskallanko edes ehdottaa Pekalle koiran ottamista niin pian Retun poismenon jälkeen, mutta sitten rohkaistuin. Pekka ei ollut niin innostunut ajatuksesta, hänen mielestään se oli liian aikaisin. Sovimme kuitenkin, että soittaisin Helille ja niin itsenäisyyspäivän jälkeen teinkin, olin puhelun jälkeen entistä vakuuttuneempi, että halusin koiran häneltä.
Jatkoimme kotona keskustelua ja sovimme, että menisimme messariin katsomaan snautsereita ja tapaamaan Heliä perheineen, samalla sovimme, että menemme vielä joulun ja uuden vuoden välissä Villähteelle tutustumaan Helin koiriin. Viimeistään silloin Pekkakin innostui ajatuksesta. Hudsonin emä Helmi hurmasi meidät täysin; Helmi tuli minun kainaloon ja oli siinä koko sen ajan kun olimme siellä. Myös muut snautserinartut Ella ja Tara olivat valloittavia. Tiesimme, että haluamme urospennun ihan ehdottomasti ja varasimmekin urospennun silloin. Sitten vain odotimme, päivät tuntuivat tosi pitkiltä ennen kuin Heliltä tuli viestiä, että Helmin pennut olivat syntyneet 13.päivä tammikuuta!
Pekan työmatkan takia pääsimme katsomaan pentuja vasta 5-viikkoisena, ne olivat valloittavia. Ja kun saimme hakea Hudsonin kotiin 7.3.2008, emme olisi voineet olla onnellisempia. Hudson oli kamalaakin kamalampi pentu josta kasvoi ihanaakin ihanampi koira. Hudson on juuri sitä mitä halusimme, tulisieluinen, loputtoman uskollinen ja toisaalta uskomattoman lempeä sekä hellyyden kipeä snautseriuros isolla ässällä. Hudson on ensimmäinen koira, jonka olemme itse valinneet ja se on täyttänyt meidän molempien toiveet täysin. Sillä on uskomattoman lempeä katse ja se on loputtoman energinen ja aina valmis kaikkeen. Nyt kahden vuoden iässä se on ihmeellisen hyvä tapainen ja kuuliainen, mahtava nuori koira. Boston on totta kai myös tarkoin valittu ja sopii loistavasti jästipäisyydessään täydentämään meidän laumaamme. Jo alun perinkin meidän oli tarkoitus hankkia Hudsonille kaveri ja tietenkin snautseri sellainen, mutta emme olleet ajatelleet hankkivamme sitä niin pian kun lopulta teimme.
Tiesimme, että Heli oli suunnittelemassa seuraavaa pentuetta Ellalle ja kun urosvalinnaksi vielä varmistui Jalabert, niin minä tiesin haluavani ehdottomasti pennun siitä yhdistelmästä vaikka olin Pekalle luvannut odottaa ainakin kaksi vuotta. Niin meille sitten tuli Boston seitsemän viikkoa vanhana 14.3.2009. Boston omaa omalla persoonallisella tavallaan aivan mielettömän järkähtämättömän luonteen, mutta on hyvin erilainen luonteeltaan kuin Hudson. Näiden kahden toilauksia on kyllä loputtoman hauska seurata sivusta, säätäminen ei varmaan lopu koskaan ja ulkoilut ovat yhtä sirkusta hihnalenkeillä kahden nuoren ja energisen uroksen kanssa, mutta ihan pakko todeta vaikkakin hyvin kliseisesti, että päivääkään en vaihtaisi pois. Elämä on hieman hauskempaa sirkuksessa, vaikka sitä piisaakin vauhtia ja vaarallisia tilanteita ;)
Mä hieman intouduin kirjoittelemaan ja tästähän tuli varsinainen historiikki, mutta olkoon menneeksi tämän kerran. Kuvituksena edesmenneen koiramme Retun kuvia, olkoon tämä kunnianosoitus hänen pitkälle ja onnelliselle elämälleen ja kiitos kaikista yhteisistä päivistä sinne pilven päälle missä lienetkin!
